JUNTTIMUSLIMI IHMETTELEE

Pakistanissa hyökättiin merkittävää muslimipyhimyksen hautaa vastaan. Kyseisestä haudan ympärille syntyneestä rakennelmasta oli muodostunut suosittu paikka rukoilla. Itse hyökkäykseen on vaikea ottaa kantaa. Kyse saattoi olla ulkopuolisesta yrityksestä aiheuttaa sekaannusta tai joidenkin piirien pyrkimyksestä saattaa talebaanit huonoon valoon. On tietenkin mahdollista, että joku fanaattinen ryhmä talebaaneja oli iskun takana. Itsemurhaiskun tekijät varmasti olivat jonkinlaiseen uskonnolliseen kiihkoon saatettuja, jotka paikatakseen mahdolliset epäonnistumiset elämässään kokivat kai tekevänsä hyvän teon uhraamalla samalla oman henkensä. Itse en ole kuitenkaan varma oliko heidät sellaiseen tilaan saattaneet tahot täysin vilpittömällä asialla. Motiiveja kun hieman laskee, niin varmaankin Pakistanin hajoamista edistää tuollainen isku toisia muslimeita vastaan. Tällaisia temppuja on tehty muissa maissa – kuten Irak – Britannian ja Yhdysvaltojen salaisten palvelujen ohella myös muiden vastaavien järjestöjen toimesta. Jopa Intiaa on syytetty iskusta.

Kyse on kuitenkin syvemmästä ristiriidasta, johon teolla kiinnitettiin huomiota. Erityisesti punjabilaiset ovat tunnetusti lähellä barelvi-suufismia. Siinä on merkittävässä osassa esimerkiksi Profeetan rakastaminen ml. Profeetan syntymäpäivän vietto miltei meikäläistä joulua vastaavin lahja-seremonioin. Samoin keskeistä on haudoilla rukoilu ja kaikenlainen koraanin suutelu ja jopa rukousnauhojen syvä kunnioitus. Tämä on wahabilaisille myrkkyä. Myöskin tabligh-liike, jolla on suuri vaikutus Afghanistanin rajan pinnassa olevalla heimoalueella kehottaa luopumaan haudoilla rukoilemisesta, mikä on vaikeuttanut sen etenemistä punjabin alueella – vaikka sen pääpaikka sijaitseekin Lahoren lähellä punjabissa.

Olen joskus törmännyt muutamaan fanaatikkoon, joilla on vahvat näkemykset siitä, että muut muslimit ovat harhassa, koska eivät rakasta profeettaa tarpeeksi. Heidän mukaansa haudassa vain paljon profeettaa ylistäviä lauluja laulaneet ja profeetalle rakkauden osoituksia elämässään tehneet muslimit tunnistavat kuoleman jälkeen profeetta Muhammedin ja siten vain he pääsevät paratiisiin. Itse olen henkisesti protestoinut moista kevyttä rupattelua, joka on samalla sävyltään fanaattista. Kuka on valmis haudan kysymyksiin ja todellisuuteen? Ja miksi ylipäätään ei pelätä omaa valmiustilaa, vaan halutaan korostaa omaa ”varmaa pelastumista”, ja samalla pilkataan muiden mahdollisuuksia saada Jumalan hyväksyntä kun maallinen elämä päättyy.

Nämä ryhmät, jotka korostavat profeettaa ja julistautuvat varmasti pelastuneiksi muistuttavat karmealla tavalla joitakin kristittyjä ryhmiä. Miksi valita islam, joka tunnustaa Jeesuksen profeetaksi ja esittää kristinuskon vääristelleen Jeesuksen asemaa profeetasta Jumalan pojaksi, jos kerran valitsisi islamin sisällä vastaavanlaista ajattelua edustavan ryhmittymän?

Eikö profeetan rakastamisen pitäisi näkyä teoissa. On helppo laulaa ylistystä profeetalle tai yrittää suudella profeetan hautaa Medinassa – tosin saudi-vartijat hakkaavat kepeilla aika helposti sellaista tekevää. Kuinka paljon vaikeampaa onkaan seurata Profeetan esimerkkiä. Hän oli kärsivällinen kun alkuaikojen muslimit tekivät virheitä. Profeetan tehtävä oli murehtia siitä, kuinka kaikki ihmiset pelastuisivat. Hän ei suinkaan ollut riemuitsemassa omasta pelastumisestaan ja muutaman kaverinsa pelastumisesta ja samalla huutanut muun maailman ihmiset suohon. Eikö juuri tuollainen maailman ihmisten pelastumisen eteen ponnistelu ole todellista islamia?

Meidän tulee murehtiä murhiin ja homouteen tai muihin suuriin synteihin syyllistyneiden osaa haudassa ja muistaa samalla olevamme itsekin koko ajan syntisiä ja kenties kelvottomia Jumalan edessä. Myös homon identiteetin ja elämäntavan itselleen omaksuneiden kuoleminen ilman uskoa Jumalaan on surun aihe jokaiselle muslimille. Oli tuo ihminen sitten syntynyt kristityksi tai hinduksi tai muuta vastaavaa. Toki meidän on ihmisrakkauden nimissä yritettävä opastaa ihmisiä välttämään pahoja syntejä elämässään. Kuinka paljon katumusta joutuukaan joku pikkupoikia vietellyt tai ihmisiä tappanut ihminen tekemään, jos Jumala antaa hänelle myöhemmin johdatuksensa. Me emme muslimeina todellakaan voi pitää jotain homo-järjestöjen toimintaa vain yhtenä elämäntavan tai maailmankatsomuksen levittämisyrityksenä. Kyse on saatanan toiminnasta maan päällä. Ellemme ole kutsumassa ihmisiä pois pahan tieltä ja Jumalan tielle emme seuraa profeetan esimerkkiä.

‘Arabimusiikki on kuin naisen nautinto. Se tuntuu vellovan yhden pisteen ympärillä ja alati uusia purkauksia tuntuu kumpuavan esiin’. Näin kuvailtiin arabimusiikkia noin sadan vuoden takaisessa euroopassa. Pahimmillaan jotkut vanhemman polven suomalaiset alkavat sitä kuullessaan voida pahoin. Kuin tylsällä poralla porattaisiin hampaita ja homma ei tunnu päättyvän koskaan. Tietty sukupolvi arabeja lumoutui Egyptin kultakurkun Umm Kulsoumin musiikista. Miespuolinen yleisö hullaantui vanhojen mustavalkoisten nauhoitusten perusteella tuosta jo silloin tukevasta naisesta, jonka ääni herätti värinöitä arabimassoissa, miltei samaan tapaan kuin mitä Elvis sai aikaan länsimaissa.

Eurooppalainen vaati ennen miehekästä marssimusiikkia, jotta voi nostaa oikeaa kättä pystyyn, kuin fallos-symboliksi. Elvis oli monille suomalaisille lässy, joka liittyi vasta 1960-lukuun. Bill Haley oli mies, jonka musiikki olisi saanut kaatelemaan kapinamielellä autoja, kuten Tukholmassa huhujen perusteella tapahtui.

Vanhemman polven suomalaiset vitsailivat 1980-90-luvuilla Suomeen tulleiden marokkolaismiesten parrasta. Poikien täytyi kasvattaa parta, että äidit kykenivät erottamaan pojat tyttäristä. Muslimit olivat harmiton lisä maassamme. Eräs Helsinkiin muuttanut tuttuni kertoi minulle, että tapasi Helsingin yökerhomaailmassa jo 1980-luvulla marokkolaisen julkihomon. Miehellä oli nahkahousuissa tuuletusaukot kannikoiden kohdalla, kai lisäämässä vetovoimaa. Hän kertoi siis tämän jutun kai härnätäkseen minua sen jälkeen, kun olin kääntynyt islamiin. Silloin 1980-luvulla olisin varmaan kysellyt häneltä miksi oli moiseen tutustunut yökerhossa, jos sellainen ilmestys kerran iljetti.

Nyt saa lukea militantista islamista. Nuoret suomalaiset äärioikeistolaiset lukevat fantasia-kirjallisuutta, siinä missä oma sukupolveni ”ravitsi” itseään sotakirjallisuudella. Voin vain kuvitella mielessäni nuoren äärioikeistolaisen miehen televisiossa selittämässä, kuinka pelottaa liikkua kaduilla kun mustaihoiset miehet vaikuttavat niin kiihkomielisiltä. Osallahan on jopa Osama bin Laden- parrat päällä. Sellaisista kokemuksistahan saa traumoja. Pojat ei 20-vuotiaina enää pääse koulukuraattorille puhumaan peloista, vaan sen jälkeen on täytynyt hakea turvaa nettiverkostoista, jossa samanmieliset ”patriootit” jakavat pelkotilojaan. Pahimmillaan pelkoja lievitetään päihteillä. Joskus rohkaisuryyppy saa jopa jonkun innostumaan parin, kolmen kaverin kanssa jahtaamaan yksinäistä mustaa miestä takaa. Näin kävi Helsingin metrossa kuulemma viikko pari takaperin.

Aloitin musiikilla ja siis ajattelin päättää musiikkiin. Intialainen ja kiinalainen ruoka on loistavaa ja niistä kulttuureista puhuttaessa suomalaiset muistavat mainita ruoan. Arabimaista tai Turkista palaavat suomalaiset manitsevat napatanssin. Osalle käärmemäisesti napaansa heiluttavan naisen näkeminen oli ollut jopa niin kiihkeä kokemus, että ovat siitä lähtien alkaneet kuunnella shown ohessa myytyä napatanssikasettia. Ja kateellinen vaimohan on sen jälkeen lähtenyt napatanssikursseille, jotka ovat keski-ikäisten naisten keskuudessa suosittuja Suomessa. Ei ole suomalaisten euroviisukappalekaan muuten kaukana tuosta napatanssimusiikista.

Siis nykyisellään ”islamilaisesta” arabimaailmasta Suomeen on rantautunut musiikki ja tanssikulttuuri, jotka ovat islamilaisittain kiellettyjen asioiden listalla. Onko päiväkohtainen islamilainen radikalismi siis vain jonkinlaista katkeruutta elämän vaikeuksien ja odotusten edessä. Toki länsimaiden härski toimintakin – vrt Irak ja Afghanistan – on herätellyt tanssista ja pilvestä lumoutuneita arabimassoja. Riittääkö se, että elämässään pettyneet ja syvälle syntiin vajonneet musliminuoret laittavat räjähdevyön lanteilleen ja ajattelevat islamilaista ummaa tehdessään itsemurhan. Eräs radikaali arabimuslimi, joka taivuteltiin yhteistyöhön amerikkalaisten kanssa kuulemma tilasi valtavia annoksia pornoa hotellihuoneestaan. Hänen palveluksensa toisten muslimien pettämisessä olivat kai sen arvoisia, ettei tuosta nostettu meteliä. Minkälaisen kuvan saakaan vastapuoli muslimeista, joiden puheet on tiukkoja, mutta oma toiminta aivan muuta. Olisiko sama radikaali muslimi saanut CIA:n edustajat jopa kääntymään islamiin, jos olisi ollut tuon uskon läpitunkema omassa elämässään? Vihollisten tappamisen sijaan islamia pitäisi elvyttää omissa sydämissä ja omassa elämässä.

Mark Twain matkusti vuonna 1867 pyhään maahaan – siis Palestiinan alueelle. Hän oli uskonnollisen ryhmän kanssa lähtenyt Amerikasta tuolle huimalle turistimatkalle laivalla. Siitä matkasta usein lasketaan turismin nykymuodossaan saaneen alkunsa. Mark Twain teki kirjan “Innocent Abroad“ tuon kiertomatkansa pohjalta.

Turisteille näytettiin paikallinen väestö ikään kuin menneeseen aikaan jääneenä. Turistiopas näytti sormella juutalaisia: “Nuo ovat niitä samoja, jotka tappoivat Jeesuksen“. Palestiinassa tuohon aikaan asuneita juutalaisia katseltiin eläintarhaan säilöttyinä Jeesuksen tappajina. Samoja uppiniskaisia farisealaisia ja kirjanoppineita, jotka kieltäytyivät ottamasta Jeesuksen sanomaa vastaan. Mikään ei ollut muuttunut juutalaisten elämässä: ikuinen juutalainen oli käsite. Juutalainen oli hengeltään mätä ja muuttumaton, muiden rotujen turmelija. Samalla tavalla arabit nähtiin jonain ikiaikaisina maureina tai murjaaneina, jotka elivät oman loppunsa aikoja “arabien profeetan” uskonnon kanssa.

Juutalaiset ja paikalliset arabit – kristityt ja muslimit – kuvattiin jonnekin menneisyyteen jämähtäneinä olentoina. Kärpäset lentelivät likaisten lapsukaisten silmissä ja kasvoilla. Näiden tällaisten primitiivisyyttä osoittavien seikkojen pohjalta amerikkalaisturisteille vahvistui kuva siitä, että länsimainen sivistys oli ainoa, joka edistyi ja muut olivat kivettyneet paikoilleen. Arabien luonne tosin tuotti pettymyksen. Arabeja oltiin pidetty jaloina ja Mark Twain mm. kertoi nuorena kuvitelleensa itsensä erämaan arabiksi, joka ei suostu myymään rakasta hevostaan edes suurta summaa vastaan. Lempeästi hevosta silmiin katsova arabi ei arvostanut rahaa yhtä paljon kuin jaloa ratsuaan. Todellisuus oli karmea pettymys. Hevosia hakattiin ja kohdeltiin todella julmasti 1800-luvun lopun Palestiinassa ja varmaan käytäntö jatkuu edelleen.

Islamin usko oli helppo nähdä ns. spent forcena eli itsensä loppuun kuluttaneena voimana. Toisaalta saattoi myöskin ajatella sen aikaisten islaminuskoisten esimerkin myös kertovan islamin olevan vanhanaikainen uskonto, jonka aika oli tullut täyteen. Monet eurooppalaiset ajattelivat – aika ronskisti – että nuo ihmisparat olivat jäämässä väistämättä lajien tai rotujen välisessä taistelussa alakynteen. Taistelu elintilasta oli väistämättä johtava siihen, että nuo maat otettaisiin ennemmin tai myöhemmin valkoisen kulttuurin käyttöön.

Islamia eivät olleet vuosisatojen aikana pitäneet yllä arabit – ainakaan Turkin vallan alla olevat. Siellä otettiin virtauksia Turkin kautta Euroopasta ja mm. arabinationalismi kopioi vahvasti Kemal Atatürkin esimerkkiä. Esimerkiksi Hasan al-Banna – muslimiveljeskunnan perustaja Egyptissä oli alkuun sekularismin kannalla. Siis Ataturkin idean kannattaja – eli uskonto ja politiikka erotettava toisistaan. Paradoksaalista oli, että Itävallasta arabimaihin muuttanut ja islamiin kääntynyt Muhammed Asad (alkujaan Leopold Weiss, juutalainen) vakuutti Hasan al-Bannan siitä, ettei islam voinut tehdä eroa maallisen ja uskonnollisen välillä. Islamin uskonto “Deen” on kokonaisuus. Uskontoa ei voi rajata minkään elämänalueen ulkopuolelle.

Intian uskonnolliset oppineet myöskin varoittelivat Bannan tapaisen islamin olevan heikoilla kantimilla, jos se politisoitui liikaa, kuten silloin näytti. Arabit siis käyttivät islamia osittain reaktiona länttä vastaan, vaikkakin arabinationalismi oli merkittävämpi tekijä rabimaiden politiikassa kuin islam vuosina 1920-1970. Vuosiluvut ovat pyöreitä, mutta Gamal Abdel Nasserin kuolema päätti erään ajanjakson, joka alkoi Ottomaani-imperiumin luhistumisesta.

Siis islam oli säilynyt uskonnollisena voimana Intian niemimaalla ja Itä-Afrikassa sekä luonnollisesti Mekan alueella (pyhiinvaelluksen takia). Asiasta kertoo myös se, että tämän viimeaikaisen islamin elpymisen myötä arabimaihin on jouduttu tuomaan koraanin opettajia Intiasta ja itä-Afrikasta – myös imaameiksi moskeijoihin. Siis arabit eivät olleet vuosisatoihin siirtäneet uskontoa seuraaviin sukupolviin ja näin se on pahasti päässyt unohtumaan. Toisaalta arabinationalistien otettua vallan monissa maissa, nuo hallinnot vainosivat muslimeita ja tekevät niin edelleenkin. Egyptissä Hasan al-Bannan seuraaja Said al-Qutb mm. tuomittiin kuolemaan. Islam siis haluttiin kitkeä juurineen toisten muslimien toimesta, jotka olivat sokaistuneet länsimaisen kulttuurin esimerkistä.

Siis arabit ovat saaneet kuulla propagandaa siitä, kuinka he ovat mahtavia islamin perustajien jälkeläisiä. Samaan aikaan muistutettiin suuresta historiasta jo ennen islamia. Arabit olivat hieman historian mutkia oikoen sivilisaation kehdon kansaa (vrt.Mesopotamia ja Egypti -> kirjoitustaito). Heitä ei arabinationalismin nimissä kannustettu käymään moskeijoissa tai tulemaan paremmiksi muslimeiksi, vaan islam jotenkin muka ilmeni heissä. Siis tarvittiin vain atomiase tms. sellaista, että kunnia palautettaisiin. Tällaisin ajatuksin varustautuneita muslimeita näkyy myös Suomessa.

Juttuni juonena on kertoa, että myös muualla kuin länsimaissa on tapahtunut kehitystä – edistyksestä en tiedä, myös rappio on kehitystä – tosin huonoon suuntaan. Arabimaissa islam ehti lähteä pitkälti jo pois ihmisiä ohjaavan tekijän paikalta. Rappio oli jotain järkyttävää ja se ilmeni uskonnon ja moraalisen rappion lisäksi myös yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa elämässä.

Kun naisen lumoamalla muslimimiehellä ns. päässä tärähtää ja viisari värähtää, otetaan islamilaiset oikeudet perusteeksi seurata veren ääntä. Naisen ei puolestaan sovi vilkuilla vieraisiin. Naiset ovat hyveellisiä äitejä. Onko tämä kanta islamilainen?

Profeetan aikana oli tapaus, jolloin mies himoitsi vieraita naisia ja sai havaita, että hänen omaa vaimoaankin katseltiin likaisin motiivein. Intialainen sanoisi karman laiksi, suomalainen toteaisi niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan tai kaupunkilaisille ravintolavertausta käyttäen: sitä saa mitä tilaa (huom. Suomessa on tunnetusti paljon alkoholia ylistäviä lemmittelynimiä, mutta kuinka monta vertausta onkaan otettu normaaliin elämään nyttemmin suoraan kapakkaelämään liittyvistä ilmiöistä?). Islamissa Jumala oikaisi kyseistä profeetan seuralaista selkeällä varoittavalla merkillä. Vaimon siveys oli uhattuna, jollei itse suojellut omaa katsettaan. Hän katui ja palasi Jumalalle mieleiselle tielle ennen kuin pahempaa sattui. Muhammedin neuvot tietenkin valaisivat sokaistuneita järkiä tuohon aikaan.

Nykymuslimi tiedostaa tämän saman vaimon siveellisyyteen liittyvän vaaran ja siksi on äärimmäisen mustasukkainen. Omista mielihaluista ei tingitä Jumalalle mieleisen elämän puolesta, vaan vaimot halutaan peittää jopa tiukemmin kuin profeetan aikana. Siis kyseessä on sama ikiaikainen ongelma, mutta siihen reagointi on erilainen kuin islamin alkuaikoina. Nykyiset arabit eivät toimi, kuten Profeetan neuvoja suoraan kuunnelleet muslimit aikoinaan tekivät.

Näitä ”eläviä islamin edustajia” ohjaa lihan himot. Samoin on toki minunkin laita, ellen ponnistele lihan kutsua vastaan. Islamista on joillekin arabeille etenkin tullut uskonto, joka sallii mielihalujen mukaan muotoilla ”oikeasta uskonnosta” haluamansa. Paratiisi on siis jo isien teoilla ansaittu. Varmaan kohta kaikki ns. oikeaan johdetut kalifit ja shahabat tulkitaan islamissa huonommiksi, koska he kääntyivät islamiin. Syntymämuslimi on siis Obelixin tavoin syntynyt islamilainen taikajuoma sydämessään. Enää ei tarvi ponnistella, eikä vahvistaa uskoa. Meille ”siipiveikoille” esitetään, että samat voimat saa heidän uskonnollisia sepustuksiaan seuraamalla. Niitä kerrotaan tilanteeseen sopien. Vaimoilta estetään muiden lähteiden kuuleminen, ettei ristiriitaisuudet avaudu.

Alunperin islam merkitsi Jumalalle alistumista. Siis uskonnon piti muokata ihmistä, eikä päin vastoin. Moraali oli tiukka, eikä sitä venytelty. Mitään tasavertaista Jaakobin painia ei Jumalan kanssa islamissa käydä. Ihminen on vain luotu luotujen joukossa ja Jumala on Luoja, kaikkien asioiden säätelijä. Se siitä tasa-arvoisuudesta.

Saudi-Arabiassa oli äskettäin tapaus, kun eräs sairaanhoitaja meni naimisiin seitsemän miehen kanssa. Hän sanoi kaikille, että oli kiireinen ja siksi vain yksi päivä viikossa oli aikaa miehelle. Tuo hemaiseva nainen siis jakoi vuoteen seitsemän miehen kanssa, tosin eri öinä. Hän jäi vuosien pelin jälkeen kiinni, kun kaksi tuon saman naisen kanssa naimisissa – tai siis nikahin jonkin mullahin siunauksella tehnyttä – miestä oli samassa talossa ja molemmat tunnistivat ko. sairaanhoitajan vaimokseen.

Tietenkään kyseinen nainen ei ollut kenenkään ykkösvaimo ja kaikille miehille oli sopinut, ettei lapsia tehty. Tuo nainen oli kaikille ykkösvaimoilta piilossa pidetty pikku pahe – toki halal – sellainen? Kiellettyä eli haramia kun hakee haramia saa, vaikka islamilaisesti sen tekisikin ns. halalisti. Samat saudit ovat fanaattisia, että shialaiset tuntiavioliitot ovat islamin vastaisia.

Kuvitteleeko joku, että hyville miehille vain kävi huono tuuri. Monet miettivät kuinka verisesti tuota naista pitäisi rangaista. Varmasti jokainen tuon sairaanhoitajan naineista miehistä ehti rukoilla kaksi rakatia. Tuo nainen varmistui jokaiselle seitsemälle miehelle ”oikeaksi” vihille vietäväksi lemmentarjoajaksi.

Sielut vanheni noilla miehillä todennäköisesti hetkessä kymmenillä vuosilla, kun naisen petollisuus paljastui koko karmeudessaan.

Tämä nainen saattoi olla pettynyt miehiin ja oli jo hylännyt ajatuksen yhdestä miehestä, jolle olla lojaali. Miehet olivat tuon naisen maailmankuvassa melkoisen likaisia sikoja, joita saattoi katsella juuri ja juuri yhden päivän kutakin viikossa. Kun ei enää paljoa romantiikkaa ja uskollisuutta miehiltä odottanut – ei pettynytkään. Varmaan nuo miehet olivat viikottaisissa sessioissa kukin varsin avokätisiä lahjojensa kanssa ja seitsemältä varmaan sai ihan sievoisen elannon sairaanhoitajan toimen oheen.

Varmasti joillakin tämän kaltaisilla naisilla saattaisi olla halukkuutta moniavioisuuteen – niinkuin tämä nainen teki. Islam kieltää kuitenkin sen – ja aiheesta. Minkälaisen mallin lapset siitä saavatkaan – kuten tapahtuu Suomessa liiankin usein.

Miesten moniavioisuus on taitolaji, näin olen kuullut ns. pelimiehiltä. Toinen nainen pitäisi ottaa siinä aikomuksessa, että rakastaa ensimmäistä vaimoaan enemmän kuin aikaisemmin. Todellisuudessa valitettavan usein toinen vaimo otetaan lähinnä avioeroa muistuttavalla tavalla. Nuorempi nainen jaksaa alkuun olla hunajainen ja tuota kokemusta janotaan uudelleen ja uudelleen. Arkisemmaksi käyneen ensimmäisen naisen nalkuttamista ei jakseta kuunnella – varsinkin kun on simasuinen kehräävä yökissa odottamassa jossain.

Profeetan aikana oli myöskin avioeroja ja näille eronneille haettiin sopivampia puolisoita. Nykyisin moni muslimimies ottaa käytännössä eron, menemällä toisen kanssa naimisiin, mutta ei salli ensimmäisen vaimonsa aloittaa uutta elämää. Vihainen ykkösvaimo jätetään katkeroitumaan ja myrkyttämään yhteisten lasten mieliä. Kristityt lähetyssaarnaajat ovat kertoneet, että juuri tällaisista perheistä tulevia lapsia vaihtaa islamin kristinuskoon tai muihin uskontoihin. Heille islam on synonyymi perheen heitteille jättäneen isän kanssa. Islamissahan toinen vaimo olisi otettavissa, jos se teko ei heikennä ensimmäisen vaimon taloudellista asemaa. Yleistä on, että ykkösvaimo ajetaan melkein kerjäämään tai siivoojaksi. Kuinka islamilaista tällainen muslimimaailmassa oleva toiminta on, jää ihmeteltävksi. Toisaalta on sanottu, että kaikkein parhaimmat muslimit kykenevät moniavioisuuteen. Taitolaji se siis todella on.

Tämän päivän islamilaisessa maailmassa elää sellainen käsitys, että islamin soveltaminen oman aikansa ilmiöihin on pahasta ja johtaa rappioon. Tiukan linjan uskonnollisuutta viljellään paljon. Samat muslimit, jotka eivät osaa suhteuttaa islamia esimerkiksi internetin alastomuuteen, tekevät herkästi syntiä salassa. Asiaa pahentaa se, että sellaisen myöntäminen ensin itselle ja sitten toisille olisi mahdotonta.

Usein tapaa ajattelua, että kristityn ihmisen kanssa tekemisissä oleminen on pahasta ja toisaalta jopa joku rukoilematon ”muslimi” olisi arvokkaampi seuralainen. Uhkapeliriippuvainen tai huumeiden vaikutuksen alaisena oleva ”muslimi” saattaa kuitenkin olla vaarallinen, koska hän kutsuu muslimia tekemään haramia. Muslimeissakin esiintyy samanlaista ajattelua kuin joissain kristityissä. Halutaan tirkistellä täysin epäislamilaisittain elävän ihmisen toimintaa. Sellaista saatetaan salaa jopa ihastella.

Toki meillä pitäisi olla huoli eksyneistä lampaista. Heitä olisi kannustettava palaamaan islamin tielle.
Jos uskontonsa omaksunut ja la ilaha illallaahin sydämessään pitävä muslimi keskustelee uskonnollisen – vaikka ei olisi muslimikaan – ihmisen kanssa elämän lyhyydestä, sellainen vie parhaimmilaan lähemmäs Jumalaa. Totta kai en ihastuksella kuule jotain tarinoita ihmisten edestä annetuista veriuhreista, puhumattakaan, että pohtisin esimerkiksi hare krishnalaisuutta itselleni sopivana uskontona. Silti minun uskoni kestää katsoa totuutta silmiin ja yrittää rehellisesti selvittää muidenkin uskontojen huonoja ja hyviä – islamilaisia – puolia.

Sanon tässä vain esimerkkinä sen, että profeetta Muhammedin mukaan tietyt osat Raamattua olivat Jumalan ilmoituksia. Me emme tiedä mitä Muhammed sanoisi jonkun myöhemmän ajan muslimin esimerkiksi ibn Taimiyan opetuksista. Mitä mieltä Muhammed olisikaan kaikenlaisista harhaoppien ja bidan varoittelijoista. Eikö islam alkuun kannustanut etsimään tietoa vaikka Kiinasta?

Tässä samassa tarkoituksessa avasin kirjan Prabhupadasta, siis tuosta Hare Krishna-liikkeen länteen tuoneesta hahmosta, jonka oli kirjoittanut Satsvarupa Dasa Goswami (joku käännynnäinen jenkki?). Halusin perehtyä aiheeseen enemmän, koska olin aikaisemmin lukenut Pekka Virkamäen kirjan Arka ja ahdas ismi. Virkamäki oli siis siirtynyt ex-bhaktaksi jätettyään Hare Krishna- liikkeen.
Olen lisäksi kuullut, että Suomessakin Hare Krishna- liikkeessä mukana olleita olisi kääntynyt islamiin.

Kirjan antama kuva Prabhupadasta oli mielestäni varsin mielenkiintoinen. Jonkinlaisen näyn krishnalaisuuden viemisestä länteen saanut ja jo omalle perheelleen hyödyttömäksi käynyt mies lähtee 69-vuotiaana Amerikkaan. Tämä oli siis vuonna 1965. Toki hän oli jo Intiassa olleessaan havainnut hippien rantautumista, mutta oli pitänyt hippien guruiksi nousseita hahmoja lähinnä huijareina.

Mikä paradoksi onkaan siis se, että huumeiden käytön harhana tuomitseva mies menee New Yorkiin ja sitten Kaliforniaan ja saa ensimmäisiksi opetuslapsikseen huumeidenkäyttäjiä ym. epämääräistä ainesta. Huumeiden käyttäjät keräävät toisia huumeidenkäyttäjiä kehumalla, että Hare Krishna mantrojen hokemisesta saatu ”huumaava tila” oli mahtava, eikä toisaalta siihen sisältynyt samanlaisia laskuja kuin kemikaalisista huumeista.

Länsimaissa elävien ihmisten keskuudessa eli tuohon aikaan sellainen ajatus, että seksuaalisuuden tukahduttaminen johtaisi johonkin kommunismiin tai fasismiin ja sotiin. Sellaiseen ympäristöön tupsahtanut hengenmies Prabhupada julisti, että seksiä saisi harjoittaa vain kerran kuussa ja silloinkin lisääntymistarkoituksessa. Seksin harjoittaminen oli suunnilleen samanlaista kuin kutiavan ihon raaputtaminen – siitä ei saisi tarpeekseen kuitenkaan.

Kirjan narkkarikuvaukset ja tuo ristiriita krishnalaisuuden kanssa ovat kirjassa herkullisella tavalla luettavissa. Monet sitoutuivat liikkeeseen, mutteivat käytännössä noudattaneet mitään. Kahvia, tupakkaa ja huumeita nautittiin usein edelleenkin ja voi arvata, ettei seksiä koskevia opetuksia noudatettu.

Liikkeeseen mukaan tullut beat- sukupolven edustaja Allen Ginsberg esitteli Prabhupadan konservatiisiksi. Tässä tullaan mielenkiintoiseen kohtaan sikäli, että Intiassa hän olisi ollut ääriliberaali. Ensinnäkin jotkut brahmiini-kastin ihmiset eivät edes ajatelleet, että opetuksia pitäisi levittää muiden kastien, puhumattakaan kansojen, edustajille. Tämä oli toisaalta siis islamilaisempaan suuntaa etenemistä. Uskonto kaikkien ymmärrettävissä. Toisaalta se, että hän hyväksyi myös naiset mukaan yhteisöihin oli todella radikaali ajatus. Ongelmia tuli väistämättä siitä, että uskonto oli kuitenkin sopiva lähinnä ihmiselle, joka oli syntynyt hindujen ylempään kastiin. Länsimainen varmaan kokee krishnalaisuuden filosofiseksi haasteeksi, vaikkei sen edellyttämälle standardille käytännön uskonnonharjoituksessa voikaan kohota (joku poikkeus voi olla). Krishnalaisuus varmaankin vetoaa mantroineen ”aivot narikkaan” jättäviä ja toisaalta filosofisesti suuntautuneita ihmisiä. En ole kuullut, että esim. afrikkalaiset erityisemmin kääntyisivät krishnalaisuuteen.

Siis Prabhupada oli itse hengellinen ihminen ja kesti kiusaukset ja säilyi jotenkin järjissään täysin mielipuolisten seuraajiensa keskuudessa. Hänen uudistuksensa olivat kuitenkin sellaisia, että katasrofi roikkui ilmassa jo heti hänen kuoltuaan. Mädät juuret lahottavat puun, kuuluu sanonta. Jos ihminen nousee huumeidenkäyttäjästä – ja siis siitä kaikesta mitä siihen sisältyy – ja pääsee käytämään uskonnollista valtaa, niin on vaikea uskoa sellaisen käyttävän asemaansa viisaasti. Asiaa ei varmaankaan paranna se, että kaikki krishnalaisen vihkimyksen saaneista nokkamiehistä oli noussut todella epämääräisistä oloista. Krishna-liikkeen katastrofi oli siis väistämätön 1980- ja 1990-luvuilla.

Itselleni oli mielenkiintoinen ajatus se, ettei mikään yhteiskuntajärjestelmä olisi oikea. Islam toimi silloin kuin johtavat ihmiset olivat moraalisesti korkealla tasolla. Jos annat mashura-järjestelmän korruptoituneille ihmisille, niin se ei takaa mitään siunauksellisuutta. Jotkut ei-muslimit ovat sanoneet, että Muhammed ei ehtinyt miettiä perimys-asioita yms. Ei, vaan Jumala ei vain ole tehnyt tätä maapalloa ihmiselle hyväksi asuinpaikaksi. Muutenhan ihminen ei edes kaipaisi paratiisiin.

Olemme vain luodut sellaisiksi, että lankeamme ellemme ole valppaita ja turvaa Jumalaan. Muhammed yritti tehdä duaa, että Allah pelastaisi hänen ummansa. Muhammedin rukousta ei luvattu toteuttaa. Meitä ei siis ole pelastettu Muhammedin rukouksilla. Hänessä uskonto tuli kuitenkin täydellisiksi. Jumala avaa ymmärryksensä kenelle tahtoo. Meidän tulee yrittää saada se elämäämme ja – jos Jumala suo – olemme menestyksekkäitä viimeisellä tuomiolla.

Toinen ajatus mikä pysähdytti minua muslimina miettimään oli se, miten hindulaisuus oli korruptoitunut ja erkaantunut kauas yksijumalaisuudesta. Prabhupada nimittäin uskoi yhteen persoonalliseen ikuiseen Jumalaan. Hän oli siinä mielessä jopa islamilaista profeettaperinnettä lähellä. Hän oli eri mieltä kuin eräs New Yorkissa asuva hindu, jonka mukaan kaikissa ihmisissä oli jumaluutta. Se oli siis itsestä löydettävissä. Prabhupadan mukaan Jumala ei laittaisi itseään tähän harhan maailmaan. Myöskin kristittyjen ajatuksenjuoksu, että Jumala tuli ihmiseksi ja kuoli maailman syntien takia, on järjetön – niin hare krishnan miehen kuin islaminkin näkökulmasta.

On Pekka Virkamäen kirjan nimi. Se on kuvaus erään suomalaisen miehen tiestä tavallisesta suomalaisesta Hare Krishna järjestön keskeisiin tehtäviin Suomessa ja lopulta uskonsa menetykseen. Taival kesti lähes 20 vuotta. Miten tällainen junttimuslimi sitten edes käsittelee tai ylipäätään lukee kyseistä teosta? Eihän kirjassa ole islamin uskoa edes käsitelty.
No, ei varmaan pitäisi edes lukea, mutta tulipahan luettua ja kirja herätti ajatuksia ja ajattelin niistä kirjoittaa. Ensiksikin aihe kiinnostaa, koska kirja on kuvaus liikkeestä, jossa käytännössä jokainen Suomessa toimiva on kääntynyt kyseiseen liikkeeseen. Me suomalaiset olemme vain pieni joukko islamin sisällä. Siis Hare Krishnan kaikki jäsenet ovat suomalaisia käännynnäisiä Toki maailmalla on pedofilia-skandaalien siivittäminä ollut juttuja myös Hare Krishna- kouluista, joissa käännynnäisten lapsia on koulutettu oikeaoppisiksi hinduiksi 1970- ja 1980- luvuilta alkaen.

Minulla ei ole mitään henkilökohtaista kosketusta kyseiseen liikkeeseen. Olen toki nähnyt heidän levittämäänsä kirjallisuutta. Lähtökohtaisesti kunnioitan ihmisiä, jotka hakevat tietoa ja pohtivat elämän tarkoitusta, enkä siis tuomitse sellaisia, jotka ovat länsimaisen elämäntavan mädäksi havaittuaan hakeutuneet Hare Krishna liikkeeseen.. Minua kiinnostaa yltiöuskonnollisuus, joka Hare Krishnan tapauksessa rajasi jopa munkeiksi ryhtyneiden seksuaalista elämää siten, että seksiä saattoi harjoittaa vain lapsia hankkiakseen. Tämäkin saattoi tapahtua kerran kuukaudessa.

Suomenkin nokkamiehet mukaanlukien Pekka Virkamäki eivät kontrolloineet itseään, vaan ajautuivat eroon aloitettuaan suhteen toisen Hare Krishna-liikkeen naisen kanssa. Naisten kanssa käytiin yhdessä myymässä kirjoja, vaikka muodollisesti asuttiinkin eri huoneissa. Kosketuksia syntyi muutenkin yhteisten hartaushetkien aikana. Siis yhtälö on ihan mahdoton. Ei seksiä vaimon kanssa ja samaan aikaan ollaan kosketuksissa seksistä pidättäytyneiden naisten kanssa.

Katolisen kirkon piirissä esiintyvä tapa kanavoida seksiä nuoriin poikiin on myös seurausta olosuhteista joissa uskonmiesten odotetaan elävän. Voiko siis tuollainen selibaatti-ihanne olla Jumalan ihmiselle säätämä asia? Islamin piirissä ihmistä ei aseteta mahdottoman tilanteen eteen. Naimisiin meno on meille puoli uskontoa ja ”pelloilla” olisi syytä käydä mahdollisimman usein.

Virkamäen kirjassa oli muutakin mielenkiintoista mikä liippaa lähempää suomalaisia muslimeitakin. Nimittäin tarve käyttää ulkolaisia nimiä korostaakseen uskonnollista statusta. Lääkärit ovat täällä kautta aikojen menneet latinan kielen taakse osoittaakseen auktoriteettiaan maatiaisiin nähden. Lutherilaisuus tosin on pyrkinyt puhumaan Raamattua paikallisella kielellä, mutta kolminaisuusopit ja vastaavat ovat pitäneet tavallisen kansan pappien auktoriteetin vallassa monimutaisine teologioineen, jotka eivät ole profeetta Jeesuksesta tai Jumalasta lähtöisin. Suomenkin islamiin on tullut tuollaista arabiankielen termien korostamista. Kyseessä siis sama ikiaikainen vallantavoittelun traditio, joka on vaikuttanut täällä.

Islamilaisessa maailmassa on myös pyrkimystä osoittaa statusta osoittamalla sukulaisuutta Profeettaan tai tämän seuralaisiin. Shia-uskonnon mustaturbaaniset ovat siis oman – rehellisen tai ostetun – sukutaulun mukaan Profetta Muhammedista polveutuvia. Heidän Imaaminsa voivat siis olla vain profeetasta polveutuneita Samalla tavalla Saudi-Arabian alueen ihmiset saattavat rodulliseen lähtökohtaan perusten hakea uskonnollista statusta. Suomessa tällainen rotuteoria ei Hitlerin tempausten jälkeen oikein uppoa.

Joka tapauksessa Virkamäen kirjan kuvaama ahdasmielinen vallankäyttö, jota lahkoissa pahimmillaan esiintyy on hyvä varoittava esimerkki siitä, ettei islamin sisään pidä lähteä lahkoja perustamaan. Tästä osoituksena on se, että islamin uskoa seuraa 1,5 miljardia ihmistä, Hare Krishnalaisuus on kokoluokaltaan lahko, vaikka onkin väljästi ottaen osa hindulaisuutta.

Lähtökohtana islamissa on, että jokainen palvoo Jumalaa – ei kanssaihmisiä. Siksi uskovan ei ole hyvä pyrkiä johtaviin asemiin ellei Jumala ole antanut sopivia ominaisuuksia ja muut kanssamuslimit katso tätä sopivimmaksi. Mikäli esikuvaksi kohoava ihminen tekee virheitä, on se vakava asia Jumalan silmissä

Onko islamiin suhtauduttu aina yhtä huonosti kuin tämän päivän länsimaissa. Lueskelin Edward Laboulaye nimisen ranskalaisen tekemää kirjaa Abdullah, joka ilmestyi suomeksi v. 1928. Siinä islamilaiseen Jeddan kaupunkiin sijoittuvassa kertomuksessa islamin uskovaisten ajatuksia verrattiin nimenomaan sisäisen viisauden kautta länsimaiseen lähinnä kristilliseen maailmaan.

Ostin parilla eurolla kyseisen kirjan, joka ilmestyi ns. viiden markan pokkarisarjassa. Olen haalinut kaikenlaista suomalaista materiaalia, mitä islamiin vähänkin liittyen on saatavailla. Itse yllätyin myönteisesti.

Seuraavassa muutamia kuvauksia kirjan henkilöiden kohtaloista:

Paha saa palkkansa jo elämän illassa, kaikesta rahasta huolimatta. Raha ei auta tuolloin.

”Käydessäni viimeksi Jeddassa huomautettiin minua hänestä (Omar). Hän oli laiha, keltaihoinen, valkopartainen vanhus, jolla on rankeat silmät ja kasvoissa paloarpia. Hänen sanotaan olevan sulttaania rikkaamman. Varakkaat, jotka häntä tarvitsevat, liehakoivat ja imartelevat häntä, köyhät halveksivat häntä, ja moni kerjäläinen on heittänyt hänelle almunsa vasten kasvoja…mutta sanotaan tuon halveksimisen kiusaavan häntä vähemmän kuin ainaiset imartelut. Hänen puheessaan ilmenee mielen katkeruus; hän on julma ja kiivas. Hänen vaimonsa eivät häntä rakasta, hänen orjansa pettävät häntä. Viha ympäröi häntä kuin ilma, jota hän hengittää. Ei kukaan ole kuullut hänen valittavan, ylpeys pidättää häntä siitä, mutta häntä vaivaa unettomuus, ja hän viettää yönsä polttamalla hashista tai ooppiumia. Hän on kyllästynyt elämään ja pelkää kuolemaa”.

Toisaalta tarinan Abdallah on sankari. Hänen tarinansa on tavallaan traaginen, mutta sen opetus on selkeä.

” Sellainen on vanhurskaan kuolema. Jaloimmat Jumala aina ensiksi kutsuu luoksensa. Hän säästää heidät siten elämän kurjuudesta ja synnin kiusauksista. Parhaat hedelmät putoavat ensiksi puusta, huonot jäävät siihen ja kuivettuvat kypsymättä sekä heitetään yhdessä kuivan puun kanssa tuleen….

Kirjan jälkilause on väkevää puhetta:

”…Tähän päättyy tämä liiankin pitkä tarina, jonka on jutellut Jumalan köyhä – ja kuten toivon alati alistuvainen – orja Muhammed, Haddadin poika, kuuluva jaloon beni-malikien heimoon. Muhammed ei odota, että hänen kertomuksensa miellyttäisi vaateliaita ihmisiä. Heidän suosiostaan kilpailkoot Kairon ja Teheranin helmenkutojat ja siselöijät! Muhammed on puolestaan tyytyväinen jos on hetkeksi saanut itkevät hymyilemään ja nauravat itkemään. Suokoon Jumala anteeksi hänen mielettömyytensä! Kenties hän, jonka silmissä kaikki tietomme on turhuutta tuomiopäivänä lempeämmin arvostelee satua, joka lohduttaa kuin totuutta joka näännyttää ja kuolettaa sydämen. Älköön tuona kauheana hetkenä, jolloin jokaisen on vastaaminen sanoistansa, uneksijan haaveet saattako vaakaa liiaksi kallistumaan – se on Haddadin pojan toivo ja rukous!
…Jos joku paha ihminen sovittaen tämän kertomuksen itseensä siitä loukkaantuu, niin pitäköön opetuksen hyvänänsä! Kertoja ei välitä hänen suosiostaan, – hän ei ole puhunut faaraon pojille. Hän on vanha, hän on selvillä suhteestaan elämään Hän on nähnyt monen Omarin menestyvän maailmassa ja monen Abdullahin vaipuvan ennenaikaiseen hautaan. Mutta hänen luottamuksensa Jumalaan ei ole silti järkkynyt. Jumala katkeroittaa itsekkään ilon ja sulostuttaa rakastavaisen sydämen kärsimykset. Jumala kääntää hurskaan tappion voitoksi ja jumalattoman voiton häpeäksi. Hän yksin voi suoda rauhan. Hän on elämän ja kuoleman herra, lempeä ja laupias. Hänelle olkoon kunnia!”

Näin päättyy tarina, joka oli mielestäni islamilaisen viisauden läpitunkema. Muslimit – hurskaita lukuunottamatta – eivät tunnu nykyään ylläpitävän tuollaista suhtautumista elämään. Mikä on se viisaus, jota he täältä luulevat löytävän, joka saisi mielen tyyneksi islamilaisen viisauden ja uskon tavoin? Samaan aikaan kun islamilaisesta maailmasta rynnitään Eurooppaan rahan perässä, me jotka etsimme Jumalan tuntemusta, käännymme islamilaisen viisauden puoleen. Materiaaliset pyrinnöt katkeroittaa mielen ja johtaa kadotukseen. Jumala kääntää kärsimykset iloksi, jos me Häneen turvaamme.

Islamilaisessa maailmassa tuntuu olevan erikoinen suhtautuminen lasten kasvatuksessa. Oma otokseni tosin perustuu vain maahanmuuttajien seuraamisella saatuun kuvaan ja voi siis mennä pahastikin harhaan. Pojat saa oppia kokemuksen kautta, mutta musliminaisten kavatuksessa on vain yksi periaate. Peittäkää itsenne ja pysykää kotonanne. Jos nainen joutuu raiskatuksi, vaikka kuinka peitettynä, tuomio miesten taholta on yksiselitteinen ja ankara – naisen vika. Asiaa ei lievennä edes se seikka, että nainen on lähetetty miehen puolesta esimerkiksi sosiaalivirastoon asioimaan.

Yhdyn siihen käsitykseen, että naisen tehtävä on säilyttää kunniallisuutensa ja varmasti Jumala palkitsee hyvän naisen kunnollisilla lapsilla ja paratiisilla. En ole kuitenkaan ihan varma onko muslimimiesten suhtautuminen poikien kasvatuksessa samalla tavalla oikeaan osunut.

Muhammed (rauha Hänelle) opasti omana aikanaan nuorta poikaa, joka halusi synnillisesti seksisuhteisiin naisten kanssa. Profeetta kysyi haluaisiko nuorukainen, että joku makaisi hänen siskonsa kanssa menemättä naimisiin..entä äidin, entä tyttären. Poika vastasi kielteisesti kaikkiin näihin. Profeetta jatkoi loogisesti, että kaikki naiset ovat joidenkin siskoja, äitejä, tai tyttäriä.

Miten on laita nykyaikana? Muslimimaista tulevat pojat ovat aloitelleet sukupuolielämänsä usein synnillisesti. Monet maksulliseen rakkauteen turvautuen tai sitten jonkun sukulaistytön kanssa salaa muiden silmien välttäessä. Tällaisille pojille rietastelu kohdistuu ”huonoihin” naisiin, jotka toimivat epäislamilaisesti. Oman äidin petollisuutta nämä musliminuorukaiset eivät ole joutuneet todistamaan. Siis oma äiti on pyhä ja kaikkien naisten tulisi olla sellaisia. Muiden äitien ja siskojen heikkouksia saa koetella.

Tällaisista synnillisistä seikkailuista nauttineet pojat ova kasvaneet miehiksi ja lopulta saaneet lapsia esimerkiksi suomalaisen naisen kanssa. He eivät katso omaa elämäänsä katuvina. Oli hauskaa aina tilaisuuden tullen tehdä syntiä naisten kanssa. Usein nämä isät suovat saman omille pojilleen. Menkööt ja temmeltäkööt aikansa. Tyttärien – ja omien vaimojen – suojelu menee monesti yli. Ilmeisesti kokemuksissa on myös toisten miesten vaimoja, kun asia niin askarruttaa.

Olen tavannut monia muslimimiehiä, jotka puolustavat täydellisiä ’sontiaispoikiaan’, mutta ovat ylimitoitetun tiukkoja jopa kunnollisina näkemiini tyttäriinsä nähden. Näin he siirtävät huonoa ja täysin epäislamilaista mallia taas seuraavalle sukupolvelle. Jos heidän maissaan islamia oltaisiin noudatettu oikein, varmasti Jumala olisi antanut suuremman kunnioituksen islamilaiselle maailmalle kuin nykyisin on laita.

Jo pelkällä suomalaisella kasvatuksella ymmärrän hyvin, millaisia olivat ne pojat, jotka menivät puristelmaan tyttöjä näiden rintojen kasvun alettua. Samoin muistan poikia, joita alkoi kiehtoa tytöt ja sen jälkeen he aloittivat henkisen väkivallan saadakseen tahtonsa läpi. Joku herkkä tyttö jos sattui ihastumaan, tuollainen hulttiopoika painosti suutelua pidemmälle. Seuraavana päivänä sama poika sylkäisi päälle ja leimasi tytön h**raksi ja jatkoi uusien valloitusten tielle.

Suomessa on nykyisellään paljon muslimipoikia kouluissa. Monet heistä suhtautuvat tyttöihin perin holtittomasti. Muslimimiehet puolustavat tuollaisia poikia. Tuollainen malli naisiin nähden ei tunnu huolestuttavan Suomeenkin rantautuneita isiä. Melkein tuntuvat olevan ylpeitä jälkikasvustaan. Ovatko ehkä tulleet isään? Ei millään haluaisi ajatella näin.

Eräs pääkaupunkiseudulle opiskelemaan lähtenyt tuttuni – oli kääntynyt islamiin – meni viime syksynä Helsingin Yliopistolla kuuntelemaan arabian kielen ja islamin professori Jaakko Hämeen-Anttilan luentosarjaa otsikolla: Rakkaus arabialaisessa kirjallisuudessa. Hämeen-Anttila oli tullut tunnetuksi Koraanin kääntäjänä.Kaverilleni oli syntynyt sellainen käsitys, että tuo tunnettu mediaprofessori oli jonkilainen kaappimuslimi. Olihan Jaakko-setä kertoillut julkisuudessa laveasti olevansa kristitty suufi. Minun tavoin kaverini oli luullut tuon Hämeen-Anttilan hämärän lausunnon olevan merkki siitä, että uskottavuuden takia professori halusi säilyttää islamiin kääntymisensä omana tietonaan.

Varsin pian luentosarjan alussa kävi kuitenkin selville, että professori hekumoi homoeroottisella runoudella. Hänen mukaansa islamilaisessa maailmassa oli jo 800-luvulta alkaen ollut suurempi synti harjoittaa seksiä naimattoman naisen kanssa kuin nuoren pojan kanssa. Jopa naimisissa olevan naisen tai lesken kanssa harjoitettu seksi oli parempi kuin neitsyen turmeleminen. Hämeen-Anttila tiedosti toki, ettei kyse ollut islamin opetuksen mukaisesta asiasta. Tuollaiset ihanteet olivat siirtyneet Persiasta islamilaiseen maailmaan.Vanhempi mies rakastuu 13-15- vuotiaaseen poikaan oli tuossa alakulttuurissa jonkinlainen ihanne. Tällaista siis muslimiveljeni totesi Hämeen-Anttilan esitelmöineen noin 50 päiselle kuulijakunnalle.

Tuliko Hämeen-Anttila siis kaapista ulos perinteisemmässä merkityksessä. Oliko tuollainen homoeroottinen lataus jo alkujaan vetänyt Hämeen-Anttilan arabian kielen opintojen ja sitä kautta islamin tutkimuksen pariin? Kaverilleni jäi tällainen käsitys.

Miten siis suhtautua Hämeen-Anttilan käännöksiin. Mies ei siis näe islamin korkeaa eettistä opetusta puoleensa vetävänä. Pikemminkin hän leikittelee kaikenlaisilla pirullisilla yksityiskohdilla, joissa islamilainen maailma on mennyt harhaan. Tämä on huono uutinen. Itse muistan jo aikaisemmin ihmetelleen, profeetan elämäkerrassa erikoista käännöstä: Profeetta meni paskalle. Hämeen-Anttila puolustautuu sillä, että kyläläisten kieli oli siihen aikaan karkeaa. Suomen kieleen käännettynä siitä tulee melkein rivo yksityiskohta Ibn Hishamin profeetta Muhammedin elämäkerran käännöksessä.

Hyväksyisin vielä sen, että pyhyyttä riisuttaisiin. Myös profeetta oli ihminen. Silti tuollainen karkeus tuoksahtaa voimakkaasti ainakin muslimin mielessä. Kenties Hämeen-Anttila käänteli samaan aikaan joitain dekadentteja homoeroottisia runoja, joissa kaipuu kohdistui miehen ryppyreikään ja sieltä tuleviin ulosteisiin.

Onneksi Hämeen-Anttilan Koraani ei ole ainoa suomeksi saatavilla oleva versio. Minulta meni ainakin boikottiin kuultuani tuollaista taustaa. Ainakin täällä pienellä paikkakunnalla on jokin käsitys terveestä rakkaudesta – siis jo ennen islamiin kääntymistä. Helsingin herrat ja vanhat piiat (=naisparit) tuputtavat omaa versiotaan ihmisten seksuaalisista taipumuksista jo liiankin kanssa.

Itse pidän vahvuutena, että voimme muslimeina pitäytyä Jumalan ihmisille ilmoittaman elämänmuodon puitteissa. Onhan röyhkeä ajatuskin, että joku ihmispää Helsingissä tai New Yorkissa sivuuttaa Jumalan ilmoituksen ja kertoo, että kaikenlainen touhuaminen on sallittua ja uskonnolliset moraalisäännöt ovatkin vain ihmiselle pahasta.

Olen kiitollinen Jumalalle, että olen naimisissa. Kaikilla ei asiat ole näin ja saatana pääsee iskostamaan kaikenlaisia ajatuksia ja pohdintoja erityisesti nuorten mieliin. Silti kaiken tällaisen paasaamisen tarkoituksena ei ole tuomita ketään. Jumala on varoittanut ihmisiä, kehoittanut hyvään pois pahasta. Olemmehan vain heikkoja syntisiä kaikki. Me voimme vihata syntiä, mutta silti meidän tulisi viimeiseen asti rukoilla, että kaikki langenneet katuisivat ja palaisivat Jumalan haluamalle tielle. Minä en sitä tietä määrää. Yritän vain rukoilla, että Jumala antaisi minulle suuremman ymmärryksen ilmoittamastaan uskonnosta.

Uutinen tekstitelevisiossa 5.3.2009 kertoo karua kieltään: ”USA:n uskonnollisimmissa osavaltioissa katsellaan enemmän internetpornoa kuin muualla kertoo Harvardin yliopiston tutkimus. Yleisintä nettipornon kulutus on mormoniosavaltiossa Utahissa”.

Tutkimus ei koske sinänsä muslimeita. Mikäli ajatellaan meidän yrittävän kasvattaa lapsemme kunnon muslimeiksi, kehoitamme varmaankin lapsiamme välttämään pahaa. Siksi tutkimuksesta kannattaa kuitenkin ottaa vaarin. Näyttäisi siltä, että kielletty hedelmä kiehtoo. Uskoisin Harvardin tutkimuksen perustuvan helposti mitattavaan aineistoon: kuinka monta osumaa pornosivuille ja kuinka monta tuntia vietetään per huusholli muslimeillekin kielletyillä sivuilla.

Kuinka kasvattaa lapsia tällaisissa oloissa. Muslimeillakin lapset ovat varmaan internet-yhteyksillä varustettuja. Vanhemmat saattavat jopa pitää lapsiaan nerokkaina netin käyttäjinä. Monille varmaan annetaan oma kone oman huoneensa yksinäisyyteen. Näin varmaan luotetaan nuorisoon myös Yhdysvaltojen uskonnollisimmassa osavaltioissa… Mutta hetkinen syyllistyinkö nyt itse tilaston väärin tulkitsemiseen?  Kenties kyse onkin meistä vanhemmista, jotka mieheltä tai vaimolta salassa – tai pahimmillaan naapureilta salassa yhdessä – katselemme tuota turruttavaa materiaalia.

Saatana nauraa ja niin nauraa laaja lukeva yleisökin, joka kuulee tuollaisista tilastoista. Uskovien hurskaus tiedetään, näin pääsevät toteamaan monet kyseisen teksti-tv:n uutisen havainneet.

Ennen kaikkea tärkeintä on kuitenkin vanhempien esimerkki. Me islamiin kääntyneet emme saisi koskaan unohtaa katumuksen merkitystä. Onhan Jumala avannut meidät näkemään uskonnollisen elämän siunauksellisuuden, mutta me emme voi ottaa sitä annettuna, sillä tiedämme myös synnillisen elämän kirot entisestä elämästä. En nyt tarkoita, että puhe olisi mistään pohjalle vajoamisesta ja äkillisestä kääntymisestä, kuten kristinuskon uskoontulokokemuksissa usein on kyse. Monet olemme siirtyneet islamin piiriin vähittäisen prosessin seurauksena.

Silti olisi hyvä pitää mielessä, ettei kenestäkään tule pyhimystä yhdessä yössä – eikä todennäköisesti ollenkaan. Muslimeina emme enää odota uuden profeetan ilmestymista ja siksi meidän onkin tehtävä parhaamme tämän profeettojen uskonnon puolesta. Meidän kaikkien tulee kutsua ihmisiä hyvään ja pois pahasta. Meidän on ponnisteltava hyvien tekojen tiellä ja jatkettava pahojen tekojen katumista. Vanhojen pahojen tekojemme lisäksi teemme koko ajan uusia pahoja tekoja, joita meidän tulee katua. Kunpa Jumala antaisi meille voimaa tällä tiellä.