Tämän päivän islamilaisessa maailmassa elää sellainen käsitys, että islamin soveltaminen oman aikansa ilmiöihin on pahasta ja johtaa rappioon. Tiukan linjan uskonnollisuutta viljellään paljon. Samat muslimit, jotka eivät osaa suhteuttaa islamia esimerkiksi internetin alastomuuteen, tekevät herkästi syntiä salassa. Asiaa pahentaa se, että sellaisen myöntäminen ensin itselle ja sitten toisille olisi mahdotonta.
Usein tapaa ajattelua, että kristityn ihmisen kanssa tekemisissä oleminen on pahasta ja toisaalta jopa joku rukoilematon ”muslimi” olisi arvokkaampi seuralainen. Uhkapeliriippuvainen tai huumeiden vaikutuksen alaisena oleva ”muslimi” saattaa kuitenkin olla vaarallinen, koska hän kutsuu muslimia tekemään haramia. Muslimeissakin esiintyy samanlaista ajattelua kuin joissain kristityissä. Halutaan tirkistellä täysin epäislamilaisittain elävän ihmisen toimintaa. Sellaista saatetaan salaa jopa ihastella.
Toki meillä pitäisi olla huoli eksyneistä lampaista. Heitä olisi kannustettava palaamaan islamin tielle.
Jos uskontonsa omaksunut ja la ilaha illallaahin sydämessään pitävä muslimi keskustelee uskonnollisen – vaikka ei olisi muslimikaan – ihmisen kanssa elämän lyhyydestä, sellainen vie parhaimmilaan lähemmäs Jumalaa. Totta kai en ihastuksella kuule jotain tarinoita ihmisten edestä annetuista veriuhreista, puhumattakaan, että pohtisin esimerkiksi hare krishnalaisuutta itselleni sopivana uskontona. Silti minun uskoni kestää katsoa totuutta silmiin ja yrittää rehellisesti selvittää muidenkin uskontojen huonoja ja hyviä – islamilaisia – puolia.
Sanon tässä vain esimerkkinä sen, että profeetta Muhammedin mukaan tietyt osat Raamattua olivat Jumalan ilmoituksia. Me emme tiedä mitä Muhammed sanoisi jonkun myöhemmän ajan muslimin esimerkiksi ibn Taimiyan opetuksista. Mitä mieltä Muhammed olisikaan kaikenlaisista harhaoppien ja bidan varoittelijoista. Eikö islam alkuun kannustanut etsimään tietoa vaikka Kiinasta?
Tässä samassa tarkoituksessa avasin kirjan Prabhupadasta, siis tuosta Hare Krishna-liikkeen länteen tuoneesta hahmosta, jonka oli kirjoittanut Satsvarupa Dasa Goswami (joku käännynnäinen jenkki?). Halusin perehtyä aiheeseen enemmän, koska olin aikaisemmin lukenut Pekka Virkamäen kirjan Arka ja ahdas ismi. Virkamäki oli siis siirtynyt ex-bhaktaksi jätettyään Hare Krishna- liikkeen.
Olen lisäksi kuullut, että Suomessakin Hare Krishna- liikkeessä mukana olleita olisi kääntynyt islamiin.
Kirjan antama kuva Prabhupadasta oli mielestäni varsin mielenkiintoinen. Jonkinlaisen näyn krishnalaisuuden viemisestä länteen saanut ja jo omalle perheelleen hyödyttömäksi käynyt mies lähtee 69-vuotiaana Amerikkaan. Tämä oli siis vuonna 1965. Toki hän oli jo Intiassa olleessaan havainnut hippien rantautumista, mutta oli pitänyt hippien guruiksi nousseita hahmoja lähinnä huijareina.
Mikä paradoksi onkaan siis se, että huumeiden käytön harhana tuomitseva mies menee New Yorkiin ja sitten Kaliforniaan ja saa ensimmäisiksi opetuslapsikseen huumeidenkäyttäjiä ym. epämääräistä ainesta. Huumeiden käyttäjät keräävät toisia huumeidenkäyttäjiä kehumalla, että Hare Krishna mantrojen hokemisesta saatu ”huumaava tila” oli mahtava, eikä toisaalta siihen sisältynyt samanlaisia laskuja kuin kemikaalisista huumeista.
Länsimaissa elävien ihmisten keskuudessa eli tuohon aikaan sellainen ajatus, että seksuaalisuuden tukahduttaminen johtaisi johonkin kommunismiin tai fasismiin ja sotiin. Sellaiseen ympäristöön tupsahtanut hengenmies Prabhupada julisti, että seksiä saisi harjoittaa vain kerran kuussa ja silloinkin lisääntymistarkoituksessa. Seksin harjoittaminen oli suunnilleen samanlaista kuin kutiavan ihon raaputtaminen – siitä ei saisi tarpeekseen kuitenkaan.
Kirjan narkkarikuvaukset ja tuo ristiriita krishnalaisuuden kanssa ovat kirjassa herkullisella tavalla luettavissa. Monet sitoutuivat liikkeeseen, mutteivat käytännössä noudattaneet mitään. Kahvia, tupakkaa ja huumeita nautittiin usein edelleenkin ja voi arvata, ettei seksiä koskevia opetuksia noudatettu.
Liikkeeseen mukaan tullut beat- sukupolven edustaja Allen Ginsberg esitteli Prabhupadan konservatiisiksi. Tässä tullaan mielenkiintoiseen kohtaan sikäli, että Intiassa hän olisi ollut ääriliberaali. Ensinnäkin jotkut brahmiini-kastin ihmiset eivät edes ajatelleet, että opetuksia pitäisi levittää muiden kastien, puhumattakaan kansojen, edustajille. Tämä oli toisaalta siis islamilaisempaan suuntaa etenemistä. Uskonto kaikkien ymmärrettävissä. Toisaalta se, että hän hyväksyi myös naiset mukaan yhteisöihin oli todella radikaali ajatus. Ongelmia tuli väistämättä siitä, että uskonto oli kuitenkin sopiva lähinnä ihmiselle, joka oli syntynyt hindujen ylempään kastiin. Länsimainen varmaan kokee krishnalaisuuden filosofiseksi haasteeksi, vaikkei sen edellyttämälle standardille käytännön uskonnonharjoituksessa voikaan kohota (joku poikkeus voi olla). Krishnalaisuus varmaankin vetoaa mantroineen ”aivot narikkaan” jättäviä ja toisaalta filosofisesti suuntautuneita ihmisiä. En ole kuullut, että esim. afrikkalaiset erityisemmin kääntyisivät krishnalaisuuteen.
Siis Prabhupada oli itse hengellinen ihminen ja kesti kiusaukset ja säilyi jotenkin järjissään täysin mielipuolisten seuraajiensa keskuudessa. Hänen uudistuksensa olivat kuitenkin sellaisia, että katasrofi roikkui ilmassa jo heti hänen kuoltuaan. Mädät juuret lahottavat puun, kuuluu sanonta. Jos ihminen nousee huumeidenkäyttäjästä – ja siis siitä kaikesta mitä siihen sisältyy – ja pääsee käytämään uskonnollista valtaa, niin on vaikea uskoa sellaisen käyttävän asemaansa viisaasti. Asiaa ei varmaankaan paranna se, että kaikki krishnalaisen vihkimyksen saaneista nokkamiehistä oli noussut todella epämääräisistä oloista. Krishna-liikkeen katastrofi oli siis väistämätön 1980- ja 1990-luvuilla.
Itselleni oli mielenkiintoinen ajatus se, ettei mikään yhteiskuntajärjestelmä olisi oikea. Islam toimi silloin kuin johtavat ihmiset olivat moraalisesti korkealla tasolla. Jos annat mashura-järjestelmän korruptoituneille ihmisille, niin se ei takaa mitään siunauksellisuutta. Jotkut ei-muslimit ovat sanoneet, että Muhammed ei ehtinyt miettiä perimys-asioita yms. Ei, vaan Jumala ei vain ole tehnyt tätä maapalloa ihmiselle hyväksi asuinpaikaksi. Muutenhan ihminen ei edes kaipaisi paratiisiin.
Olemme vain luodut sellaisiksi, että lankeamme ellemme ole valppaita ja turvaa Jumalaan. Muhammed yritti tehdä duaa, että Allah pelastaisi hänen ummansa. Muhammedin rukousta ei luvattu toteuttaa. Meitä ei siis ole pelastettu Muhammedin rukouksilla. Hänessä uskonto tuli kuitenkin täydellisiksi. Jumala avaa ymmärryksensä kenelle tahtoo. Meidän tulee yrittää saada se elämäämme ja – jos Jumala suo – olemme menestyksekkäitä viimeisellä tuomiolla.
Toinen ajatus mikä pysähdytti minua muslimina miettimään oli se, miten hindulaisuus oli korruptoitunut ja erkaantunut kauas yksijumalaisuudesta. Prabhupada nimittäin uskoi yhteen persoonalliseen ikuiseen Jumalaan. Hän oli siinä mielessä jopa islamilaista profeettaperinnettä lähellä. Hän oli eri mieltä kuin eräs New Yorkissa asuva hindu, jonka mukaan kaikissa ihmisissä oli jumaluutta. Se oli siis itsestä löydettävissä. Prabhupadan mukaan Jumala ei laittaisi itseään tähän harhan maailmaan. Myöskin kristittyjen ajatuksenjuoksu, että Jumala tuli ihmiseksi ja kuoli maailman syntien takia, on järjetön – niin hare krishnan miehen kuin islaminkin näkökulmasta.